Susanna Välimäki: Syötävät sävelet - vieraana säveltäjien pöydissä

Graafinen suunittelu: Tiina Ripatti

Susanna Välimäki

Syötävät sävelet

Vieraana säveltäjien pöydissä

 

Kirjapaja

2017

 

 

 141 sivua

 

Kirjastolaina 

 

 

 

Susanna Välimäki on löytänyt kirjalleen maukkaan aiheen: musiikin mestarit ja heidän lautastensa täytteet - siis luvassa on annos herkullista kulttuurihistoriaa. S'il vous plaît. Tutkija on käynyt kirjaansa varten penkomassa arkistoja 15 tunnetun säveltäjän ruoka- ja ruokailutapoja aina ruokaresepteihin asti. 

Välimäki jaottelee kirjaansa kolmeen osaan: Taiturelliset kokit, Herkuttelevat syömärit ja Askeettiset tankkaajat.

Taiturelliset kokit

Heitä ovat: Nicolo Paganini, Chef Rossini, Giuseppe Verdi ja Claude Debussyn.

Heistä genovalainen Paganini (1782 - 1840) on ollut oman aikansa "metallimusiikin stara". Hän on kulkenut ruumiskärryjä muistuttavalla vaunuilla, pukeutui kuin pimeyden ruhtinas ja oli opiuminlaiha pistävine katseineen ja hampaattomine ikenineen. Hänen ulkoista habitustaan korostivat ylipitkät sormet ja liikataipuisat nivelet, jotka lavalla esiintyvällä viulistilla näyttivät yliluonnolliselta. Se sai monen kuulijan tekemään ristinmerkin kappaleiden välissä (mts.16)

Kun on puhe Paganinista ei voi olla mainitsematta verenpunaista tomaattikastiketta ja raviolia. Paganinin jäämistöstä löytyy resepti kuudelle hengelle, josta on tullut raviolihistorian klassikko kautta aikain. Tällä "herkuttelijan testamentillaan" hän teki lähtemättömän jäljen "rusottavan koisokasvin" ystäviin. (mts.19)

 

 

Toinen huomattava kokki näiden maestrojen joukosta on ehdottomasti italialais-ranskalainen oopperasäveltäjä Gioachino Rossini (1792 - 1868). Sen minkä säveltaide Rossinissa menetti sen gulinaristien makuhermot voittivat, nimittäin oopperoiden rikastuttama sävelnikkari lopetti ammattimaisen sävellystyönsä vain 37-vuotiaana antautuakseen raaka-aineiden makusinfonioiden rakenteluun. Kokonaan hän ei kuitenkaan luovaa säveliloitteluaan laittanut vakkansa kannen alle, vaan siitä saivat satunnaisesti nautiskella ruoansulatusta helpottamaan tehdyt sävellykset isännän tarjoamilla kynttiläillallisilla. Huomattakoon, että Rossini sävelsi vuosittain onnittelulaulun villakoiralleen tämän syntymäpäiväksi. Rossinin tavoin Ninikin oli perso ruoalle ja sen herkkuja olivat mm. saksanpähkinät.(mts. 23)

 

Ruokakriitikko Jean-Camille Fulbert-Dumonteilin (1831-1912) on todemmut, että Rossini oli erityisen loistokkaalla tuulella, kun hän valmisti tryffelikastiikkeessa sukeltelevia uunimakaroneja.

Mestari ruiskutti sienisoosin jauhoputkien sisään hopeisella ruiskulla, jonka hän oli teettänyt takoitusta varten hopeasepällä. Sitten hän laittoi terrakottavuoan uuniin, hellästi kuin lapsen kehtoon ja jäi vahtimaan sitä kuin lumottuna. Rossinin mukaan uunimakaronit kuiskivat säkeitä Danten Jumalaisesta näytelmästä. (mts. 27)



Herkuttelevat syömärit

Heitä olivat J.S. Bach, W.A. Mozart, Johannes Brahms, Maurice Ravel ja Alma Mahler.

Moni meistä muistaa Mozartin perheen ilottelut, mutta myös Johannes Brahmsille (1833 - 1897) jokainen ruokahetki oli juhlahetki, 'jos se epäonnistuu eli tilaan tyhmästi, kadun päätöstäni koko päivän' (mts59.)  Brahmsille jokapäiväinen energiatankkaus oli hetki onneen. Hän ruokaili mielellään ulkona, ravintoloissa tai ystäviensä luona. Brahms ei koskaan perustanut omaa keittiötään tai saati perhettä, joille olisi rakennettu kotiruokaa. (mts. 59)

Brahms syntymäpäiven (7.5) tienoilla yleensä 12 - 16 vierasta kutsuttiin vuosittaisille parsakekkereille. Juhlien menyy oli aina sama: ostereita, kaviaaria, parsaa ja shampanjaa. Vielä nykyäänkin hänen musiikkinsa ystävät ympäri maailmaa kokoontuvat toukokuisin syömään joukolla tämän menyyn. Parsa on tapana nauttia voisulan tai hollanninkastikkeen kanssa, ja kylmät leikkeleet ovat wieniläiseen tapaan notkuvia. Ruoan kanssa käyty keskustelu on bramsmaista, jossa voimasanoja ei säästellä. Nauru on reipasta ja röhöttävää ja vähän väliä toikaistaan ''Laat jo lecker smecken' (mts. 67.)

Askeettiset tankkaajat

Heitä olivat: Gregorius Suuri, Hildegard Bingeniläinen, L. van Beethoven. Franz Liszt, Clara Schumann ja Gustav Mahler.

Säveltäjä Franz Lisztin (1811-1886) ruokavalion saneli huonot hampaat. Hän kärsi koko aikuisikänsä hampaiden kiinnityskudosta syövästä parodontiitista, jonka takia hän menetti hampaansa. Hän myös kärsi bruksismista, jolla oli parondoniittia tehostava vaikutus(mts. 105). Muutenkin ikääntyneenä terveys ei ollut Lisztin vahvinta aluetta. Häntä vaivasi suuongelmien lisäksi mm. kihti, sydänvaivat ja harmaakaihi. Hänelle oli aina myös maistunut alkoholi, jolla hän lääkitsi itseään niin ruumillisilta kuin henkisiltä vaivoilta. (mts. 108)

Liszt oli myös tupakkamies. Hänellä paloi suunsa edessä, aina valveilla ollessaan, joko piippu, tupakka tai sikari. Huone, jossa hän oleili, oli täynnä savua. Soito-oppilaskaan ei opettajan läsnä ollessa  nähnyt nuotteja. Tosin tällä asialla ei ollut väliä, koska läksyt soitettiin Lisztin tunneilla aina ulkoa.(mts. 108).

Liszt sai useita tekohampaita. Jo konserttipianistiuransa lopetettuaan viideenkympin ikäisenä Lisztille tehtiin viiden ylähampaan setti, johon aluksi kuuluivat kaksi etuhammasta ja seitsenkymppisenä koko ylärivistö. Litsz piti tekohammaskalustoa ikävänä juttuna ja käyttikin niitä harvoin, joka on havaittavissa monissa kuvissa. Tästä syystä keittiötuotteet olivat lähinnä pehmeitä ruokia, liemiä ja sosekeittoja (mts. 105). Parsa maistui Lisztille erityisen hyvin (mts108.)


Susanna Välimäki on tehnyt herkullisen ruokakollaasin säveltaitajien pöydänantimiin. Tarkemmin näihin kattauksiin voit tutustua vielä muutamien päivien ajan Yle Areenan "Syötävät sävelet" -ohjelmasarjassa. Siinä Susanna Välimäki ja Janne Koskinen valmistavat säveltäjien kulttuurihistoriallisista resepteistä ruoka- ja juoma-annoksia. Näiden pariin pääset vaikka tästä.

Henkilökohtaisesti itse olen hyvän ruoan ja musiikin ystävä. Siksi tämän kirjan postaus kuuluu ehdottomasti Helmet-listalla kohtaan  4. Kirja lisää hyvinvointiasi.

 

 

Jeffrey Archer: Isän synnit

Jeffery Archer

Isän synnit

The Sins of the Father

2012

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Sitrruuna Kustannus Oy

2017

400 sivua


Kirjastolaina
 

New York

8.syyskuuta 1939 

 

 

Rakas äiti,

Olen tehnyt kaiken voitavani, jotta saat tämän kirjeen ennen kuin kukaan ehtii kertoa minun kuolleen merillä. 

Kuten tämän kirjeen päivämäärä osoittaa, en suinkaan kuollut, kun Devania upposi 4. syyskuuta. Minut poimittiin merestä amerikkalaiseen laivaan ja olen mitä suurimmassa määrin elossa. Sain kuitenkin tilaisuuden ottaa itselleni toisen miehen henkilöllisyyden ja tein niin, koska toivoin siten voivani vapauttaa niin sinut kuin Barringtonin perheen niistä ongelmista, joita olen tahtomattani aiheuttanut.

On tärkeää että tiedät, ettei Emmaa kohtaan tuntemani rakkaus ole millään laillla vähentynyt; kaukana siitä. Mutta en voi edellyttää häntä viettämään koko loppuelämäänsä toivoen turhaan, että joskus voisin todistaa olevani Arthur Cliftonin poika, Nyt hän saattaa ainakin harkita tulevaisuutta jonkun muun miehen kanssa. Minä kadehdin sitä miestä.

Aion palata pian Englantiin. Jos saat viestejä Tom Bradshaw -nimiseltä henkilöltä, ne ovat minulta.

Otan yhteyttä heti päästyäni taas Englannin kamaralle. Sitä odotellessa minun on pyydettävä, että pidät salaisuuteni yhtä visusti tallessa kun pidit omasi niin monta vuotta.

Harry

(Archer, Vain aika näyttää s. 412) 

"Kummisedän", vanhan Jackin, kuoltuan Harryn suunnitelmat kirkastuvat uuden sodan kolkutellessa Ison-Britannin rantoja.  Harry oli jo aikaisemmin tehnyt selväksi Emmalle, ennen koettua ikävää traagediaa vihkialttarilla, että jos Saksan valloituspyrkimysten aiheuttama uhka todentuisi Iso-Britannialle sodan julistukseen, hän lähtisi Oxfordin koulusta ja liittyisi merivoimiin. Paluu olisi varmaa vasta, kun Saksa antautuisi. Mikään ei kääntäisi nyt Harryn päätä - ei edes Emma.  Sir Walter Barringtonin ohjeiden mukaisesti hän pestautuu ensin Devonialle hankkimaan kokemusta merenkulusta aliperämiehenä astuakseen kuukauden kuluttua kuninkaalisen laivaston taistelualukseen, Resolutioniin, kansimieheksi. Mutka tuli kuitenkin Harryn äidille lähettämän kirjeen mukaisesti.

Harryn elämä New Yorkissa Tom Bradshawina ei ala lupaavasti. Hänet otetaan rajatarkastuksessa viranomaisten haltuun ja pidätetään. Jos hän esiintyy edelleen Tom Bradshawina, häntä odottaa murhasyyte veljensä surmasta, jos  hän tunnustaa olevansa Harry Clifton odottaa häntä oikeussalissa syyte vieraalla henkilöllisyydellä tehty valtiorajan ylitys. Kumpi olisi tuomion kannalta helpompi kestää? Harry on rahattomana vaikeuksissa uudella mantereella tahtomattaan. Hän yrittää pelastaa omia nahkojaan kertomalla viranomaisille sen, mikä on totuus Tom Bradshawin kohdalla. Apuakin Harry saa yllättävällä tavalla. Huippujuristi Sefton Jelkins ottaa Harryn huolet kontolleen ja vieläpä ilmaiseksi. Oikeutta istutaan ja tuomiokin saadaan, mutta sitten katoaa Jelkins...

Samoihin aikoihin kun Harryn ongelmat alkoivat Tom Bradshawina Isossa Omenassa, kotipuolessa Emma lähtee etsimään Harry New Yorkista. Ennen matkaa valtameren yli Emma on vakuuttunut, että Harry on elossa. Hän näkee Harryn äidin takan hyllyllä kirjeen, jonka Meisie kertoo olevan Tom Bradshawilta. Kirjeen on avaamaton, koska Maisie uskoo sen olevan osanotto Harryn hukkumiskuoleman johdosta, eikä ole halunnut sitä sen vuoksi avata. Emma katsoo himoiten kirjettä ja muistelee Harryn käsialan koukeroita. Ne paljastavat Emmalle sen, että Harry on elossa ja Valloissa. Emman matka alkaa kohti Isoa Omenaa ja siellä oman kuvionsa ottaa "Vangin päiväkirja"...

Tämä Isän synnit on kyllä laatuteos. Archer jatkaa samaa osittaista ristiinvalottamistyyliä kuin kronikan ensimmäisessä episodissakin. Juoni kulkee tässä hienosti, vaikka oma mielenkiintoni melkein onnahti tällä kertaa Gilesin sotaretkeen Rommelin Afrikakropseja vastaan. Myös kirjan lopputulema jäi tällä kertaa mietityttämään. Itse olisin mieluusti halunnut kuulla ylähuoneen lordikanslerin ratkaisun ja aloittanut uuden episodin puhtaalta pöydältä.

Jeffrey Archer: Vain aika näyttää

Jeffrey Archer

Vain aika näyttää

Only Time Will Tell

2011

 

 

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddins

 

Sitruuna Kustannus Oy
2016

 

422 sivua

 

 

 

Kirjastolaina

  

 

 

Jeffrey Archerin ensimmäinen osa  Clifton-kronikasta sijoittuu Bristolin satamakaupunkiin Lounais-Englantiin. Tässä kaupungissa eletään kahden ison maailmansodan välivuosia 1920-luvulta aina vuoteen 1940 asti. Kirjan pääosissa on kaksi perhettä: Barringtonit ja Cliftonit.

Nämä Barringtonit ovat laivanvarustajia Bristolin satamakaupungissa. Vaurasta aatelistoon kuuluvaa väkeä.Sir Walter Barringtonilla ja hänen puolisollaan Maryllä on kaksi poikaa: Nikolas ja Hugo. Perheen esikoisen vei suursota ja tämä kuopus Hugo on avioitunut Elisabethinsä kanssa. Lapsia on parille syntynyt kolmin kappalein: Giles, Emma ja pahnanpohjimmainen Grace. Hugo ja  Walter johtavat yhdessä perheen varustamobisnestä.

Gilesin hyvä ystävä Harry kuuluu Cliftonin perheeseen. Harold Tancockilla ja Vera Prescottilla on viisi lasta, joista Stanley (Stan) ja Maisie ovat edelleen elossa. Stan on poikamies ja satamatyöläinen, mutta Maisiella on aviolliitto Arthur Cliftonin kanssa. Maisiella ja Arthurilla on poika, tuo Giles Barringotnin hyvä ystävä, Harry. Sisarrukset Maisie ja Stan asuvat yhteistaloudessa, sillä Harryn isä, Maisien aviomies, joka myös on ollut satamahommissa, kerrotaan kuolleen sodassa - niin ainakin Harrylle on sanottu.

Harry on musikaalinen nuori mies. Vaatimattomista oloista lähtöisin häntä odottaisi polkuriippuvaisena satamatyöt alakoulun jälkeen. Korostettakoon, että Harryllä on poikkeuksellisen upea fakki - enkelimäinen poikasopraano. Tässä on pienen pojan mahdollisuus, jossa  kapteeni Jack Tarrilla on  omat sormensa pelissä.

Tämä  vanha Jack Tarrant (Tar) on mielestäni tämän kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö. Hänellä ja Harryllä on poikkeuksellisen lämmin suhde keskenään. Jackiä voisi kuvailla vaikka Harryn kummisedäksi. Archer on kirjoittanut hienosti tämän vanhan miehen toimimaan tarinan marginaaliin, mutta hyvän tunne- ja tilanneälynsä johdosta nousee aina tarvittaessa sanomaan oman painavan sanansa. Hyvä mies kaikinpuolin.
 

Paljon on vettä Thames-joessa virrannut, kun Harry huomaa, että kaikki, mitä isästä on hänelle kerrottu, ei olisikaan ihan niin kuin hän on luullut ... Maailmallakin tapahtuu, jonka laineet tuntuvat Brittien saarilla: Saksassa ja Italiassa kuohuu ja uusi sota näyttää päivä päivältä aina vaan todemmalta. Harryn ja ystäviensä on tehtävä valinta jättääkö unelma opiskelusta Oxfordissa vai pestautuuko laivastoon valmiina torjuntatoimiin akselivaltojen operaatioita vastaan. Onko tässä kohtalolla taas omat sormensa pelissä?

Archer on rakentanut kirjansa oivalliseen muotoon. Hän kuljettaa juonta osin ristiinvalottaen tapahtumia, jossa juonen käänteet kulkevat, milloin Harryn, Maisien, Gracen, vanhan Jackin tai vaikka Gilesin näkökulmasta käsin. Näihin tapahtumiin tulee aina uusi kuvio, josta seuraava kertoja jatkaa. Nerokas ratkaisu, joka antaa hyvin perspektiiviä tarinalle ja toimii erinomaisesti tässä kirjassa.
 

Tämä on, niin kuin jo kerroin, hieno kirja, johon jäät varmasti heti ensi luvussa koukkuun ja mitä enemmän luet, sitä tiukemman otteen kirjailija Sinuun ottaa. Huomaamattasi olet jo tarinan vanki.

Tämä kirjasta tulee Helmet- haasteessa täydennystä kohtaan: 6. Kirjassa on monta kertojaa.



John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Kansi: ©Miramax Films 2008

John Boyne

Poika raidallisessa pyjamassa

The Boy of the Striped Pyjamas

2006

 

Suomennos Laura Beck

 

Bazar Kustannus Oy

2016

206 sivua
 

 6. taskukirjapainos

 

Kirjastolaina

 

 

 

Se, miksi tartuin juuri tähän kirjaan, johtuu ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että syyskuun alkupäivinä kirjaston uutuushyllykössä oli lainattavissa Boynen uusin teos Poika vuoren huipulla. Se oli vahva ja väkevä kirja - minulle onnekas sattumalöydös, joka jätti oman jälkensä. Tuon kirjan etukannessa oli pyöryläinfo, mainos, tästä "pyjamapojasta". Lainatessani Boyen uutukaista kirjastonhoitaja kysyi, olenko lukenut tätä nyt käsissäni ollutta kirjaa? Silloin vastasin hänelle kieltävästi, mutta nytpä olen ja se kyllä kannatti. Kiitos Sinulle, kun otit asian puheeksi!

Tästä tarinasta on  muuten ehditty tehdä jo elokuva vuonna 2008, jonka ohjasi Mark Herman. En ole itse nähnyt, mutta ilmeisesti menee myöhemmin katsottavaksi.

Mutta takaisin jutun alkulähteille. Poika raidallisessa pyjamassa on kirja yhdeksän vuotiaasta pojasta, Brunosta, joka elää perheineen mukavanlaista elämää 1940-luvun Berliinissä. Kavereitakin on, hyvä niin, ja neljä vuotta vanhempi sisar menettelee joten kuten, vaikka veljen mielestä onkin "Toivoton Tapaus".

Mutta sitten tulee perheen elämään isohko muutos. Eräänä iltapäivänä Brunon tullessa koulusta hän huomaa, että Maria, kotiapulainen, on pakkaamassa hänen vaatekertojaan kapsäkkeihin. Bruno ihmettelee moista toimintaa ja saakin pian kuulla, että

 

"Niin, joskus kun joku on hyvin tärkeä", Äiti jatkoi, hänen työnantajansa pyytää häntä lähtemään johonkin toiseen paikkaan, koska siellä on jokin hyvin tärkeä työ, joka pitää tehdä." (mts. 12)

Bruno joutuu hyväksymään pitkin hampain tilanteen  ja harmittelee, kun joutuu jättämään hyvät kaverit ja isovanhemmat Berliiniin ja muuttamaan jonnekin muka maaseudulle, jota sanotaan joksi ihmeen "Aus-vitsiksi". Sinne jonnekin, mikä on keskellä ei juuri mitään.

Tuo keskellä ei juuri mitään oleva uusi kotipaikka on kaikkea muuta kuin  Brunon mieleen. Kolmikerroksinen talo, entisen viiden sijaan. Miten sellaisessa voi yksinkertaisesti elää. Ei katuja - ei mitään, onneksi talon puutarha on olemassa. Pihan vieressä on joku ihmeen piikkilanka-aitahäkkyrä, jota riitti ja riitti koko talonleveydeltä ja ylikin. Sen takana ruohottomalla alueella näkyy lapsia - likaisia, laihoja lapsia ja aikuisia. Miksi heillä on raidallisen harmaat pyjamat ja hatut? Kummallista? "Asiasta on pakko puhua isän kanssa" (mts. 43.)

Jälkisanoissaan pokkaripainoksessa Boyen kertoo nähneensä mielessään vision, joka on talletettu tämän pokkarin kansikuvaksi. Siinä istuvat aidan molemmin puolin kaksi pientä poikaa, kaksi tyystin erilaista maailmaa, Bruno ja Shmuel, Heidät kummatkin oli tuotu paikkaa, jonka todellista luonnetta kumpikaan heistä ei voinut arvata tai ennalta tietää. Boyne on kirjassaan asettanut oivallisesti Brunon ihmettelemään, mihin hän on tullut ja mikä on homman todellinen nimi lapsen näkökulmasta käsin. Bruno tietää, että hänen isänsä on sotilas ja korkea-arvoinen upseeri,  siis hyvin tärkeä mies, mutta mitä sota on tai mitä sotilas sodassa tekee, se ei vielä ollut tuolloin Brunolle ihan selvää. Tuo räikeä ristiriita toden ja valheen välillä on kirjan parasta antia.

Boyne kirjoittaa kirjaan karmean lopun. Kun loppukohtaus koitti, en pystynytkään sitä suoralta kädeltä lukemaan, vaan kahvikuppi oli nyt paikallaan. Kun palasin kirjan ääreen, niin tässä lukemassani karmeudessakin piilee pieni inhimillisyyden piirre. Jos olet löytänyt hyvän ystävän, niin hädän hetkellä viimeistään tiedät onko hän ystäväsi, sillä hädässä ystävyys punnitaan!

En tiedä... voi olla, että tämän aiheen/teeman/genren suhteen saturaatiopiste on nyt saavutettu.  Pienen ajan sisällä tämä kirja on jo kuudes (Muistathan tappaa itsesi...,  Poika vuoren huipulla,  Elävien kirja, Sopimus, Auschwitzin seitsemän kääpiötä) kirja, joka tuli luettua ja uutta tuoretta näkemystä on vaikeaa enää kaivaa lukijana esiin. Vaikka teema on monien hyvien uusien kirjojen lähde ja hyviä kiinnostavia kirjoja on kustantajien syksyn katalogeissa, niin minä yritän nyt tietoisesti välttää tätä teemaa. Toivottavasti lukulamppuni ja sohvapöytäni alle sekä päälle löytävät nyt ihan toisenlaiset kirjat. Ehkä sitten taas joskus ...

Tämä niin kuin Boynen tuoreempi kirja osuvat Helmet-haasteessa kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

 

 

Peter James: Kirottu talo

Ulkosasu: Taittopalvelu Yliveto Oy

Peter James

 

Kirottu talo

The House of Gold Hill

2015

 

Minerva Kustannus Oy

2017


Suomennos: Sirpa Parviainen

 

 329 sivua


 

 

Kirjastolaina

 Peter Jamesin Kirottu talo -teoksen löysin kirjastoni uutuushyllyköstä sattumalta ja otin sen uteliaana käsiini. Jo ensimmäisellä tekstiaukealla totesin, että nyt ollaan kiinni kunnon entisaikojen kummitustalotarinassa ja vielä päiväkirjamuotoon kirjoitettuna! Jäin heti odottavalle kannalle siitä, millainen tarina on kyseessä.

 

Peter Jamesin "kirottu talo", on kaksikerroksinen maalaiskartano tykkitorneineen. Brigtonilainen Harcourtin (Ollie, Caron ja Jade) perhe löytää mynnissä olleen Gold Hillin kartanon ja päättävät tehdä siitä vihdoinkin oman upean hienon kotinsa. Töpinöissä ollaan ja perheen esiteini-ikäinen tytär Jadekin on nyreisyydestään huolimatta suostunut muuttamaan kaupungista uuteen kotiin maaseudulle. Saahan hän enemmän tilaa omaa käyttöönsä ja uusi koiranpentukin on luvattu kahden kissan kaveriksi. Ensin näyttää tietysti kaikki olevan ok ja mallillaan, mutta sitten huomataan, että talossa on paljon kunnostamisen varaa ja vastaan tulee kompastuksia ja  yllätyksiä, jotka nielevät ja tulevat nielemään paljon, paljon ja vielä enemmän brittiläisiä puntia. Mutta se on toki sen arvoinen rakennus, oikea arvokohde vanha maalaiskartano... - sanovathan saneerausporukkakin uutta kartanon isäntää, Ollieta, jo "lordi Harcourtiksi".

 

Ennen kuin muuttolaatikot on saatu sisälle ja purettua, rakennus alkaa näyttää tulokkaille omia kasvojaan. Ensin ilmestyvät oudot valot ja varjot,  sitten äkisti tulvahtavat vesihanat ympäri taloa... Entäpä kuka on tämä siniasuinen iäkäs rouva, joka vaeltaa seinien läpi säännöllisen epäsäännöllisesti, niin että joku aina huomaa hänen tuiman katseensa. Mitä tämä kaikki on? Ollie alkaa tutkia tilannetta. Hän kyselee naapureiden näkemyksiä ja haastattaa lähipubin isäntää sekä kylän pappia. Puhetta oli myös vanhasta miehestä. Ollie alkaa epäillä omia kykyjään ja tuntemuksiaan. Samalla viestejä alkaa tipahdella niin sähköpostiin kuin kännykkäänkin häviten samantie. Samoin myös ilkeitä viestejä lähtee omalta sähköpostitililtä Ollien tietämättä, joita myöhemmin selitellään tietokone-ekspertin kanssa. Mistä ihmeestä nyt on kysymys!

 

Jamesin tarina on hyvä. Kertomuksessa on jännite, joka pitää ja kasvaa hyvin ihan loppuun asti. Suosittelen Sinulle, jos tästä genrestä pidät.



Kate Morton: Talo järven rannalla

Ulkoasu: Eveliina Rusanen
Kuva Ilona Wellman/ Trevillion



Kate Morton

 

Talo järven rannalla

The Lake House

2016

 

Suomennos: Hilkka Pekkanen

 

Bazar-kustannus Oy

2017

 

671 sivua

  

Kustantajan esittelykappale

 

  

 

Talo järven rannalla on uusin suomennettu Kate Mortonin teos. Tätä teosta odotin, enkä turhaan. Minusta se on, nämä kolme (Paluu Rivertoniin, Salaisuuden kantaja ja Hylätty puutarha)   mukaan lukien, ehdottomasti  paras ja onnistunein. Kustantajalle kiitos esittelykappaleesta!

 

Mortonin kirjan talo, Loeanneth, sijaitsee Brittien pääsaaren lounaisimmassa kolkassa jylhän kauniissa Cronwallissa. Kuningatar Elisabeth I oli aateloinut aikoinaan deShielit-nimisen merenkulkijan, ja Loeanneth on kuulunut tälle suvulle täten jo vuosia. Talo oli ollut  osa suurempaa kartanokokonaisuutta. Vuoden 1878 joulupäivänä oli syttynyt tuhoisa tulipalo, jossa paloi suurin osan aateliskartanoa. Seuraavien vuosikymmenien aikana tilaa pilkottiin pienempiin osiin ja myyntiin. Lopulta deShieltin suvulla ei ollut enää kuin järvenrantatalo ja sen ympärillä olevat maa-alueet.

Vuodet vierivät ja Edevanen perheessä kesäkuussa 1933 vietetään juhannuksen juhlaa. Vieraita on kutsuttu ja tulossa pihan täydeltä.  Loeanneth on putsattu ja puunattu juhlakuntoon. Perheen toiseksi vanhin tytär Alice, odottaa myös näitä juhlia, mutta hänen mielensä palaa muille sopimattomalle ihastuksen kohteelle ja uudelle tarinalle - onhan hän aloitteleva kirjailijanalku. Mutta sitten tapahtuu jotain ennen juhlien kruununa olleen ilotulituksen alkua. Perheen kuopus, pieni Theo-vauva, katoaa jälkiä jättämättä. Eikä kukaan tiedä, mitä hänelle on tapahtunut.

Lähempänä nykypäivää lontoolainen hyllytetty poliisi, rikostutkija Sadie Sparrow, on isoisänsä luona Cronwallissa "toipumassa" rikostutkinnasta, joka  oli mennyt mönkään. Hän on ollut koiriensa kanssa lenkkeilemässä ja sattumalta toista koiraansa pelastaessaan,  hän huomaa edessään  umpeenkasvaneen vanhan puutarhan taloineen. Myöhemmin Sadie saa kuulla, että tähän taloon on yhdistetty pienen pojan katoamistjuttu. Mistä tässä huhussa on kyse, sen Sadie haluaa pakkolomallaan selvittää.

Samoihin aikoihin Hampsteadissa, Lontoossa, kuuluisa dekkaristi Alice Edevane istuu ullakkohuoneessa päivät pitkät kirjoittamassa dekkareitaan assistenttinsa Peterin avustamana. Alicenkin rauha rikkoontuu, kun rikostutkija ottaa yhteyttä. Tutkijaa kiinnostaa Edevanen perheen menneisyys  - Theon tapaus. Mitä Alice osaisi kertoa tapahtumasta ja olisiko dekkaristista informantiksi?

Kirjansa henkilögallerian Morton on rakentanut hyvin heterogeeniseksi ja runsaaksi. Lähes jokaisella vuosikymmenellä on omansa, mutta tällä erää hän selviää heistä tyylikkäällä ja kiinnostavallakin tavalla. Tarinassa on monta hyvää tyyppiä! Tämä on myös vahvasti naisten tarina. Onkohan tässä tehty valmiiksi selvä lukijasegmenttivalinta -  mene ja tiedä, mutta valtaosa "äänessä" olevista henkilöistä on juuri naisia. Miehiäkin on päässyt tähän kirjaan, mutta he loistavat marginaaleissa. Se on koko kokonaisuuteen nähden mielenkiintoinen ratkaisu!

Pääsääntöisesti tarina ajoittuu 1910-, 1930- ja 2000-luvuille, joissa juonta kirjailija kuljettaa lomittain. Itse jutun juoni on juureva, vaikka Mortonille niin kovin tyypilliseen tapaan paisuukin kuin hyvä pullataikina.  Erityisesti kirjan puolivälin jälkeen tarina alkoi vetää ja koukuttaa yhä napakammin, kun alun syvemmät kerrostumat oli saatu esiteltyä - ikään kuin tarina  olisi tullut jo tutuksi. Lopputulema on  mitä yllättävävin, jota en olisi ennalta osannut edes kuvitella, mutta se kai siitä tekeekin niin viihdyttävän lukunautinnon.


Mila Teräs: Jäljet

Graafinen suunnittelu: Tuija Kuusela

Mila Teräs

 

Jäljet

Karisto

2017

 

 

 

285 sivua (- lähteet + "inspiraatiot")

 

 

 

Kirjastolaina

 

 

 

 



Mila Teräs on tehnyt ilmeikkään autofiktiivisen kirjan Helene Schjerbeckistä (1862-1946). Siinä on sopivassa suhteessa sotkettu faktaa fiktioon, joka hyvin nostaa fyysisesti jo hauraaksikäyneen taiteilijan vahvasti esiin.

Syksyn tuulet puhaltavat vuonna 1945, kun Gösta Stenman on vienyt Helenen pois Helsingin pommitusten jaloksista turvaan Ruotsiin Saltsjöbadenin Grand Hotelliin. Täällä Helene luonnostelee ja pohtii viimeiseksi jääneen omakuvansa vaivalloista sommitelmaa.

Teräksen maalaama muotokuva Suomen yhdestä rakastetuimmista taiteilijasta saa oman mielikuvitukseni helposti liikkeelle. Lukiessani voin hyvin hahmottaa Helenen uppoutumassa omankuvansa tuskaiseen tulkintaan -viivaan, mutta samalla hetkittäin vaipuen pois kauas menneisyyteensä. Sielunsa sopukoissa taiteilija käy läpi omia elämänvaiheitaan palaten taas takaisin todellisuuteen haastavan valkoisen paperin eteen.





Kirja elää ja hengittää taiteilijan kanssa varhaislapsuudesta lähtien. Varhain 1860-luvulla Helene kohtaa onnettomuuden, jossa hoitamattomasta lonkkavauriosta tuli hänelle psykofyysinen vamma. Mielensä sopukoissa Mila Teräs pohdituttaa Heleneä niin sisarrustensa ja äitinsä kuolmilla, Suomen sortovuosien ja sotien vaikutuksilla kuin ranskalaisen taiteilijailmapiirin tunnelmilla. Tuskaisimmat tunnelmat lienevät hänen kohdallaan olleen lapsettomuuden ja rakkaudenkaipuun kappailut. Niistä kaikista huolimatta Helenellä oli koko elonsa ajan vahva altrustinen kauneudentaju.

Tuo Heleneä kovasti kiusannut "kiltin tytön" -syndrooma tai jopa suoranainen pyyteetön altrustisuus saa vahvan otteen Teräksen kerronnassa. Lukiessani Helenen elämänvaiheita ajattelin monesti, millaisen uran taiteilija olisi tehnyt, jos hän olisi voinut paneutua vain siihen asiaan, mihin oma halu ja tahto todellisuudessa paloi? (Vaikka aikalaistensa mieskolleegoidensa tavoin ja mahdollisuuksin.) Tämä Helenen kokema ristiriita on ollut valtava rasite ja rajoite hänen luomistyölleen. Teräksen kirjassa on vahvasti esillä silloisen ajan naisen asema kodin hengettärenä. Ympäristökin asetti oman rajoitteensa siihen, millaisena naisena he haluaisivat naimattoman Helenen olevan. Tällä oli osittain horjuttava vaikutelma Helenen oman uskottauvuuden kanssa. Olenko minä niin hyvä maalari kuin minun kerrotaan olevan?

 

Ne rivit, jotka puhuttelivat minua eniten on kirjattu kirjan loppuun. Elonsa ehtoossa väsynein voimin Helene yrittää vielä löytää omasta kasvoistaan sen jonkin, joka on jäänyt vielä löytymättä ja viiva vetämättä.

 

"Ja minä olen vanha syreeninoksa, kasvoni on varisemassa pois. Olen luuta ja muumion kääreliinoja. Olen kalpea otsa, joka hohtaa peilissä...." 

 *****

"Katson itseäni, katson rohkeasti sitä, mikä ei ole enää pelkkä häivähdys, jokin ohi lipuvaa ja nopeasti sammuvaa. Pohjavireenä se on kulkenut kuvissani aina.

Ja nyt se pistää esiin: paperin röyhkeä valkeus.

Kuin lumisade valkoinen hehku ja säteilee hiljaisuutta.

Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Näkemisen työ ei vielä ole ohi. Vielä minua piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa  kätkettynä näihin vanhuksenkasvoihin. tähän kalloon, kun naamiot on laskettu.

En säiky sitä, en edes hätkähdä, vaan toivon sen tervetulleeksi."'

***** 

 

... "Hiili kädessäni vavahtelee niin kuin linnut lokakuisella taivaalla tietäen matkansa suunnan..."

***** 

 

... "Lasken hiilen kädestäni. Kuva saa jäädä luonnosasteelle."

Koskaan en kai pääse sanomaan, että sain työni loppuun"...

***** 

"Viimeinen veto jää uupumaan."

(Tämä sitaattirykelmä on mts. 274-275)

 

Kirjan jälkisanoihin Mila Teräs kertoo, että Schjerfbeck on todennut, ettei kukaan tiedä millainen ihminen hän on todellisuudessa ollut. Näin voi hyvinkin olla, mutta tuo kuva, jonka Teräs on loihtinut tästä suomalaisesta maalarista, on kyllä sellainen, että se kutkuttelee, ainakin minua, tutkailemaan häntä vielä uudemman kerran.

 

Tässäkin kirjassa on täyte taas Helemet-lukuhaasteeseen. Tällä kertaa sijoitan sen kohtaan 36 elämänkerta tai muistelmateos.

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Kannen suunnittelu Eveliina Rusanen
 

John Boyne

Poika vuoren huipulla

The Boy at the Top of the Mountain

2015

 

 

Suomentanut Heli Naski

 

Bazar-Kustannus Oy

 

238 sivu

 

 

Kirjastolaina 

 

 

Vuonna 1936 Pariisissa saksalais-ranskalaisessa Fischerin perheessä koetaan kovia. Isä kuolee I maailmansodan traumojen johdosta junan alle heittäytymisessä ja äiti vähän myöhemmin tuberkuloosin uuvuttamana. Pieni orpopoika Pierrot joutuu jättämään koiransa D'Artagnan kuuron ystävänsä Anshelinin hoiviin, sillä Pierrotin on muutettava orpokotiin Simone ja Adèle Durandin luo. Pian löytyy Pierrotin täti, isänsä sisar, ylhäältä Alppien vuoristosta Berghofin huvilalta, jossa täti työskentelee taloudenhoitajana. (Muuten, jos huvila ei ole Sinulle tuttu, niin kurkkaa vaikka tänne, niin tiedät jo paljon enemmän). Talon isäntä on harvoin paikalla. Näin Pierrotin tulolle ei ole suurtakaan estettä. Ehtona on kuitenkin se, että pojan ranskalaistyylinen etunimi, Pierrot, tulisi vaihtaa saksalaiseen vastineensa Pieteriin.

 

Pierrotin ei ole helppoa omaksua Pieterin moodia ja samalla unohtaa hyvä lapsuudenystävä Anshelin. Talon henkilökuntaan ja kylän koulupiiriin tutustuessaan Pieterin olo ja elo tuntuu helpottuvan, kun tutun nahkahenkselihousujen korvikkeena on nyt uusi uljas asu. Tässä asussa, univormussa, entinen Pierrot tuntee itsensä nyt uudeksi Pieteriksi, jolle koko maailma on totta ja edessä on uusi mahdollisuus.

Kirjaa olin jo hyvän matkaa ehtinyt lukea yli puolen välin, kun kesken kaiken tarinaa heräsin iltauutisten juttuun, jossa tasavallan presidentti haastatteli Paul Austeria lauantaina 2.9.2017 Akateemisessa kirjakaupassa Helsingissä. Tuossa haastattelussa Auster tokaisi mm. jotenkin tähän tapaan, joka jäi irrallisena miesten jutustelusta mieleeni:

Suurin valhe on se, johon kukaan ei ensin usko,mutta kun jatkat sen toistamista, ihmiset alkavat uskoa. Se on pelottavaa.

 

Siinäpä on muuten kaikki se, mitä  Pieter koki sodan aikana ylhäällä Alppien vuorilla Berghofin huvilassa!

Kirjan ja Pierrotin tarinan kruunaa kauniiksi lopuksi oiva kertojaminän vaihto. Se oli kuin kirsikka kermakakun päällä ja vielä kera lukijan huokaus. Kuulen jo kipakoiden askelteni kipsuttelevan kirjaston käytäviä noutamaan hyllystä kirjaa nimeltä "poika raidallisessa pyjamassa"!

Tässä on kirja, joka päätyy Helmet-listaukseen. Listalla sen löydät kohdasta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.


Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza

Kannen suunnittelu: Tiia Javanainen





Virpi Hämeen-Anttila

Villa Speranza

  

 

Otava 2017

270 sivua

 

 

 Kirjastolaina

 

 

Toimittaja Silja Salo on tulossa Pesarista ostoksille pieneen italialaiseen kylään. Samaan aikaan kylässä on asioimassa myös laulaja Eva Moretti sihteerinsä kanssa. Kaupan parkkipaikalla on käydä köpelösti, kun pakettiauto syöksyi kohden parkkipaikkaa. Rouva Moretti ei ollut havainnut yliajonvaaraa, mutta Siljapa näki ja veti hänet mukaansa  ruohikkoon. Pakettiauto sitävastoin ajautui päin Siljan vuokraamaa pikkuautoa ja romutti sen täysin. Tämä onnekas "pelastusoperaatio" vuoksi Silja sai kutsun mielenkiintoiseen Villa Speranzan huvilaan. Toimittaja kun oli, hän sai tehdä myös harvinaisen erikoishaastattelun tästä,  isojen lavojen sopraanodiivasta, Villa Speranzan tähdestä.

 

Villa Speranza on huvila, joka on ollut Eva Morettin ensimmäisen miehen Alessandro Morettin suvun huvilana jo vuosien ajan. Hämeen-Anttila kuvaa talon mystiseksi rakennukseksi, jossa on jotain samaa taikaa, mikä valloittaa niin lukijansa kuin tarinan päähenkilön Siljankin. Tässä talossa Silja tapaa Evan perheen: aviomiehen, tytär- ja poikapuolen sekä diivan siskon ja herkullisen kattauksen henkilökuntaa. Kattauksestapa puuheenollen kirja herkuttelee italialaiseen tapaa myös tuoksuilla ja mauilla. Pöydän antimista nautitaan pitkään ja hartaasti suurella joukolla.

Niin kuin olen monesti jo näissä kirja-arviopostauksissani kertonut, olen lukija, joka hahmottelee mielessään visuaalisesti tapahtumien kulun. Tässä kirjassa se oli helppoa ja maisemat/tilanteet tulvivat vaivatta "elävinä kuvina" mieleeni. Hämeen-Anttila visualisoi henkilönsä vaateparsi kerrallaan kulkemaan, milloin huvilassa ja sen lähiympäristössä. Se tuki tyylillään oivallisesti jouhevaa tarinankerrontaa.

Rivien väliin kirjailija on upottanut monenlaista teemaa. On rakkautta, kuolemaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja vihaa. Jäinpä miettimään kirjan lukemisen jälkeen (toki vieläkin vaille vastausta) sitä, mikä ihme saa tekeemään ihmisestä pahan? Onko se ihmisen synnynnäinen ominaisuus vai onko se tulosta elämänkokemuksen ja ympäristön painolastista... Mielenkiintoinen henkilö, tässä suhteessa, on puutarhuri Herbert ja hänen tutkiva katseensa!

Villa Speranza on mielenkiintoinen teos. Tietysti Italian-tuntijalle se on makumuisto saapasmaasta ja sen Pesaro e Urbinon maakunnasta, mutta myös kirjan rakeenteesta päin katsottuna. Shokkialusta huolimatta tarinassa on hieno deduktiivinen ote, jolloin lopputulemaa on vaikeaa ennustaa. Toki matkanvarrella Hämeen-Anttila antaa viitteitä tulevasta, mutta ne pitävät kuitenkin oman salaisuutensa ihan lopputavuille asti. Hieno teos!

Tämäkin kirja löytää tiensä Helmet-listaukseen. Siellä se on kohdassa

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan