perjantai 25. elokuuta 2017

Aundrey Magee: Sopimus

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen
Aundrey Magee
 

Sopimus

The Undertaking
2013
 
Suomennos: Heli Naski
 
Atena
2015
 
 "Tämä ei ole elämää Gunkel. Tämä on kuolemaa. Kävelevää kuolemaa."

Peter Faber sotakaverilleen Gunkelille
 
 
 
 
 
Kirjastolaina
 
Andrey Magee on irlantilaisuudestaan huolimatta tehnyt vaikuttavan kertomuksensa siitä, mitä natsisaksalainen sotilas on eturintamassa voinut nähdä ja kokea. Hän kirjoittaa rehdisti  millainen on todellinen sota kotirintamalla ja etulinjassa. Useinmiten nämä romaanit ovat olleet miesten kirjoittamia. Nyt Magee kirjoittaa sodasta naisen intuitiolla miessotilaan silmin ja tulos menee tanakasti ihon alle. Se pyrkii nostattamaan ihokarvoja väkisin pystyy silkasta sodan inhasta ja mielettömyydestä.
 
Magee ajoittaa kirjansa siihen II maailmansodan aikaan, jossa Operaatio Barbarosa on käynnistynyt ja saksalaiset ovat aloittaneet suurhyökkäyksensä Neuvostoliittoon syksyllä 1941. Vastaan saksalaisia tulevat niin "kenraali lieju kuin anoppi pakkanen" ja tulos koettelee inhimillisyyden sietorajoja. Loppujen lopulta Natsi-armeija marssii kohden omaa tuhoaan, Stalingradin motitusta, nälän murjoessa vatsalaukkua ja kehossa omana armeijanaan kulkevat myös kutisevat täikompanjat...
 
Kirjailija asettaa tarinalleen mielenkiintoisen lähtötilanteen: Peter Faber on loman tarpeessa rintamalla ja pestautuu siksi avioliittotoimiston asiakkaaksi etsiäkseen itselleen vaimoa. Katarina Spinel on sotatilanteessa rouvatitteliä vailla ja hänellä on halua päästä pois vanhempien helmoista. Katkerimmissa tapauksissa mahdollinen sotaleskeys antaisi ainakin jonkilaisen turvan tulevaisuuden elinoloihin.
Sotilaspastori puhui ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoistta tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajana olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.
 
Kun vastavihitty aviopari tapaa toisensa, ei rakkaus roihahda, ainakaan Katharinan puolelta, ensisilmäyksellä. Mies lemuaa ja kehossa siellä täällä kuhisee täitä.
 
"Mitä sinä odotit, Katharina? Casanovaa? Valitsit minut jostain hemmetin luettelosta."
"Ja tein ilmeisesti huonon valinnan."
"Kiitos."
"Tulit tänne pää täynnä täitä ja niin kauhean hajuisena, että pelkäsin oksentavani. Mitäkö odotin? Miestä, joka olisi vaivautunut peseytymään." 

Alkuvaikeudet voitettuaan pieni kipinä alkaa elää ja Katharina alkaa odottaa vauvaa. Mies palaa rintamalle ja Katharina jää kotiin kaipaamaan epätietoisena siitä, mitä Peterille todella tapahtuu ja tuleeko hän elävänä takaisin. Todellisuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää. Kirjassa Magee kirjoittaa inhorealistisesti siitä, miten harhassa kotirintama on elänyt ja mihin harhaan he ovat uskoneet. Kun todellisuus todella lyö läpi, on kalkki ollut karvasta ja katkeraa.
 
Nina "Yöpöydän kirjoista" on löytänyt ne sanat, joita itse hain. Tähän sitaattiin voin hyvin kiteyttää tämän kirjan jälkimaun. Hän kirjoittaa blogissaan 6.7.2015 kirjasta näin:
 
"Mageen defaitistinen romaani haisee savulta, vereltä ja inhimillisiltä eritteiltä. Sopimus on karu, paikoin julma ja hyvin raadollinen kertomus siitä, kuinka sodassa on aina vain häviäjiä. Teos näyttää tappamisen traumatisoimat sotilaat talviaamun kalpeassa valossa, vailla sakarin sädekehää - hetkellä, jolloin he tajuavat olevansa vain tykinruokaa kaiken ahmivan ja mistään välittämättömän, nälkäisen sodan edessä. Sopimus ei ole hyvän mielen kirja, sillä se kuvaa sodan julmana ja paljaana kaikesta koristeellisuudesta, kaunistelematta tuhottuja kaupunkeja ja rikottuja ihmisiä. Siksi se onkin yksi parhaista lukemistani sodan ajan kuvauksista."
Tämäkin kirja löytää Helmet-haastelistalle. Siellä se on kohdassa 2. Kirjablogissa kehuttu kirja.
 

tiistai 22. elokuuta 2017

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Esikatselu
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Mikko Kalajoki

Miesmuisti


WSOY
2017
"Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain. Eikä itkeä saa, ei meluta saa, sillä tasa-arvo toimii tässä vain yhteen suuntaan."
Kirjastolaina
 
Arto Tiensuulla ei mene kadehdittavasti. Kurahousuikäiset pojat vievät mehut alta aikayksikön, vaimo vieroksuu vätystä miestä, pomo käy hermoille ja rintamiestalon remontti aiheuttaa päänvaivaa. Ainut lohtu olisi Janna, poikien tarhatäti. Sitten jysähtää, toista kivestä pakottaa - ei kai vain se ole syöpää? Mikko Kalajoki kirjoittaa täyslaidallisen nelikymppisen tosimiehen arjesta.
"Nykyään aamut alleviivaavat omaa riittämättömyyttäni. Ne edustavat tietoisuuttan liian lyhyistä päivistä, liian pitkistä listoista ja liian monista asioista, jotka tajuaa kahdeksantoista tai kadenkymmenen tunnin kuluttua takaisin vaakatasoon päästessään edelleen tekemättömiksi."
Perheen arki on kaaosta, Arto yrittää enemmän kuin osaa, vaikka on maisterisjätkä. Vastoinkäymisiä tulee ja vaimo ei huomaa miehen tilannetta, vaan motkottaa vätystä miestä sohvalla. Mies yrittää entistä kovemmin, suomalainen kun on. Takkiin tulee ja nuoruusvuodet tulvahtavat mieleen kuin vesivahingon tuhot rintamamiestalossa. Liika on liikaa mielenliikkeissäkin.

”Naisia on vaikea miellyttää. Pitää olla huomaavainan ja mukava, mutta ei kuitenkaan liikaa, täytyy olla hiukan kovis ja vähän renttu, mutta silti vastuuntuntoinen ja ryhdikäs. Pitää tuoda esiin herkkää ja runollista puoltaan, mutta samaan aikaan on oltava miehekäs, sopivan karvaisella ja lihaksikkaalla ja grillihiilen tuoksuisella tavalla. Täytyy avata ovia, mutta välillä paiskoa niitä.”
"Miesmuisti on kuvaus maailmasta, jossa mieheltä odotetaan samaa kuin isältään, vaikka isältä ei koskaan vaadittu samaa kuin pojaltaan." 
 
Kirjailija Kalajoki valottaa päähenkilönsä Arton kurjasta elämästä värikkään humoristisesti. Alussa jopa niin, että nauruakin se sai minulla aikaiseksi. Kirja kieli on maukasta, värikästä kuin lapsiperheiden arki. Jos sinuun kolahtaa ns. mieskirjallisuuden genre, voi tämä kirja olla juuri Sinua varten.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen


Kirjan kansikuva
© Pirjo Tuominen ja Tammi

Pirjo Tuominen

Tulen väri punainen


Tammi
2017

425 sivua
 

"Taivaan vallat, kaupunki on tuhon oma ja nainen suree lihomistaan! Sinä olet verraton pakkaus!"

Oskar Petrelius vaimolleen Axalle
 
 
 
 
Kirjastolaina
 
Yllätin itseni, kun viime kirjastokäynnillä kirjakoriini eksyi  Pirjo Tuomisen "Tulen väri punainen"-teos.¨. En lukeudu hänen kirjojensa "hevy usereihin", mutta tämä Lappeenranta - Tampere -akselille syntynyt tarina on tarinankerronnallisesti nyt sellainen, että halusin saada tietää, millainen on jutun lopputulema. Siispä muuta mahdollisuuttahan ei ole, kuin lukea tämä kirja.

Tämä on jatko-osa Hiljaiset huvimajat -teokselle, jossa seurattiin Maria Mannerin ja Sofia Frimanin elämää viime vuosisadan alussa. Maria on vauras kauppiaspariskunnan ainut tytär. Hänen vanhempansa kuolivat veneonnettomuudessa Lappeenrannan edustalla. Monien vaiheiden jälkeen Maria muuttaa sukulaisiin, Portaan maakauppakartanoon, jota hallinnoi tiukalla otteellaan Martta Porras. Mutta Lappeenrantaan jäi lapsuudenystävä Jere Kauppila, jota Maria oma sydän kovasti kaipaa.

Sofia Friman on työväenluokkaan kuuluva nuori nainen. Hän oli ollut Portaan maakauppakartanon tyttären Tildan, uudessa kodissa Yrjölässä piikana. Tildan mies, Allan Anttonen, on Sofian sukulainen. Kävi kuitenkin niin, että Sofian  pesti päättyi Yrjölässä ja matka eteni Tampereelle. Tampereella hän pestautui Finlaysonin tehtaaseen punpulienkeliksi. Työolot tehtaassa ovat hankalat ja Sofia kiinnostuu työnväenaatteesta, jonka hän kokee itselleen tärkeäksi ja hänellä on halua vaikuttaa yhteisiin asioihin.

Pirjo Tuominen on rakentanut tämän kirjan autenttisiin lähteisiin nojautuen. Hänellä on ollut käytössään Alueviesti-lehden (7.6.2017) mukaan Selma Rautajoen julkaisemattomat muistelmat. Paikallisuus on hyvin tapetilla teoksessa. Se muun muassa näkyy kirjailijan henkilövalinnoissa, jossa paikalliset ihmiset esiintyvät omilla nimillään.

Suurin osa kirjan miljööstä on sijoitettu Sastamalaan. Marian kontolle on tullut nyt kaksi taloa:  setänsä talo Ellilän huvila ja aviomiehensä, Fredi Ilvesjärven, koti Suvelan kartano, Karkussa. Sitä vastoin kiivasluonteinen Sofia löytää oman polkunsa päästä Kiikan työväenyhdistyksen  ja Raivion työväentalon. Sen paljon puhuva ilmapiiri saa liikettä tämän naisen jalkoihin. Ennen kuin alkaa tapahtua.
 
Näistä sadan vuoden takaisista tapahtumista on aina rankkaa lukea siitä, kun veli on noussut näin veljeään vastaan. Jokin on selvästi mennyt pieleen, kun "systeemi" on riistäytynyt näin pahasti raiteiltaan. Tästä Tuominen toteaakin samaisessa Alueviesti-lehden haastattelussa osuvasti:
 
"Olosuhteet olivat olivat tuolloin Suomessa otolliset ääriliikkeen toiminnalle.Maassa ei ollut tuomiovaltaa, ei luotettavaa poliisia, ei omaa armeijaa. Ihmiset olivat turvattomia. Työväen olot kohenivat, mutta poliittinen päätöksenteko oli hidasta. Moni nuori turhaantui, väkivalta kumuloitui eikä millään ollut heille enää mitään väliä. ... "
... "Asioilla on aina monta puolta. Pahinta jälkeä syntyy silloin, kun molemmat osapuolet ovat oikeassa."
Tuominen on napannut teemasta mielenkiintoisen tarinan kahteen kirjaansa. Lukukokemuksena voi sanoa, että tämä "Tulen väri punainen" -kirja olisi mielestäni kaivannut kovasti tiivistämistä. Tämänkin kirjan kohdalla mietin rajausta pitkään. Kaikkeahan ei tarvitse kirjoittaa, mutta rajatusta alueesta kaikki mahdollinen. Tässä tarinassa oli niin paljon asiaa, että siitä olisi ollut ainesta, samasta ajanjaksosta, vielä sisarkirjaankin. 
 
Minulle hyvä tarina on myös visuaalinen. Tähän kirjaan olisin kaivannut tapahtumista karttaa tuekseni. Kirjassa tuotiin runsaasti paikkoja ja taloja sekä jokirantoja siltoineen esille, mutta niiden hahmottaminen toisiinsa oli nyt haastavaa. Kartta olisi tuonut hyvää ryhtiä lukemiseen ja asioiden mieltäminen omille paikoilleen olisi ollut itselleni huomattavasti helpompaa.
 
Mielenkiintoinen kirja näin 100-vuotiaan itsenäisen Suomen varhaisvaiheista. Helmet-listauksessani tämä kirja on kohdassa 8. Suomen historiasta kertova kirja.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen
 
Alan Bradley
 

Kuolleet linnut eivät laula

 
Suomennos: Maija Heikinheimo
 
Bazar Kustannus
 
2017
 
331 sivua + Jälkisanat ja kiitokset
 
"Oletkos sinä, nuori neiti, päässyt jo fasaanileipien makuun?"
 
 
Kirjastolaina

 
Neiti Näpsä, Flavia de Luce, on Alan Bradleyn luoma hahmo 11-vuotiaasta nuoresta tytöstä, joka on minulle ihan uusi tuttavuus näillä dekkariapajilla. Mutta tuulahduksena hän on ehdottoman raikas, sillä ovathan tämän genreen ympätyt kirjat usein kypsempään ikään ehtineiden ratkojien tutkimusten tallenteita. Kerrassaan loisto idea tuoda esiteini-ikäinen nuori ja vielä tyttö mysteerien ratkojaksi.
 
Buckshaw'ssa de Luce suvun vanhassa rapistuvassa kartanossaan asuu perhe, jossa on eversti-isä ja kolme tytärtä sekä keittäjä ja yleismies. Perhe on ollut äiditön, sillä Harriet-äiti kuoli Himalajalla vuorikiipeilyonnettomuudessa. Flavia sisariensa kanssa ovat joutuneet kasvamaan kodissa, jossa etäinen isä ei ole voinut tarjota kadotettua äidinrakkautta ja syliä, jota jokainen kasvava lapsi tarvitsee. Kukin heistä on koittanut selvitä omillaan ja Flavian kohdalla ne keinot ovat johtaneet kemian kokeiluihin ja salapoliisitaitojen kehittämiseen.

Aurinko paistaa huhtikuisena aamuna kartanon pihamaalla vuonna 1951, mutta tänään aurinko ei hymyile de Lucen perheelle, vaan heittää pitkät varjot, sillä Flavian äidin ruumis on löydetty Himalajan vuoristosta ja on tulossa sinkkiarkussa Bishop's Laceyn kylään takaisin kotiin. Koko perhe ja kyläläiset ovat Harrietia juna-asemalla vastassa - samoin myös itse Yhdistyneen kuningaskunnan ex-pääministeri Winston Churchill!

Junan tullessa asemalle, tummahko pitkätakkinen mies kuiskaa jotain peltokanalinnuista Flavianin korvaan. Hän myös mainitsee, että Riistanvartija on vaarassa. Hetkeä myöhemmin hän jäi asemalle saaapuvan junan alle. Kuka tämä mies oli ja mistä oli kysymys? Oliko kyseessä onnettomuus vai työnsikö joku hänet junan alle?

Tämä Kuolleet linnut eivät laula on kuudes osa de Luce -klaania kietovasta kirjasarjasta. Tämä kirja verrattuna muihin lukemiini  kesän dekkareihin on kyllä sieltä kevyemmästä päästä. Välillä vallan unohdin, että kyse on murhatutkimuksesta. Jotenkin jäin ihmettelemään Flavian nerokkaita ratkaisuja kemian kovalenttisten sidosten maailmassa Esmeralda-kanan kanssa. Kirjassa Falvialla oli makaaberi suunnitelmakin, mutta onneksi se jäi tällä erää hajatelma-asteelle.

Kirjan vahvin teema keskittyi, murhatutkinnan ohessa, Flavian vanhempien tekemisiin kylmänsodan vakoiluun ja vastavakoiluun sekä salaliittoteorioihin. Kun en ole lukenut kirjasarjaa kronologisesti, olihan tämä sattumaotos, tuntui, että tässä kirjassa on enemmän vastauksia aiemmissa osissa esitettyihin kysymyksiin, kuin tilaa uusille kysymyksille. Mutta niitäkin Bradley ehti esittää. Flavian aloittaa tyttökoulun uudessa maassa. Siinä taitaa olla jo uusi siemen uuteen tarinaan... Ennen kuin uusi de Luce -teos tulee ulos, täytyy ehtiä perehtyä niihin aiempiin osiin tässä setissä, sillä sen verran hämmästyttävä neito ja hänen keittotaitonsa ovat olleet, että niihin minä ainakin jäin nyt vahvasti koukkuun.
 

maanantai 7. elokuuta 2017

Matti Rönkä: Yyteet

Kannen suunnittelu Jenni Koponen
Kuva: Shutterstock
Matti Rönkä

Yyteet

 
Gummerus
2017
 
251 sivua
 
 
 
 
 
Kirjastolaina
 
 
 
 
Matti Rönkä on tehnyt uskaliaan hypyn sijoittamalla Linnan klassikon Tuntemattoman sotilaan tuttua tutummat nimihahmot osaksi nykypäivän bittiyrityksen henkilökuntaa. Kuulun itse siihen ikäluokkaan, jonka isät ovat osanneet tai osaaavat oman tuntemattomansa lähes ulkoa - ainakin niiden kuuluisien lohkaisujen mukaan. Itsellenikin tuo Linnan teos on tullut tavattua läpi ensimmäisen kerran jo lukioikäisenä ja Laineen elokuvakin on katsottu lähes joka itsenäisyyspäivä - eräänlainen traditio sekin. Konekiväärikomppanian henkilöt ja heidän luonteensa ominaispiirteet ovat tiukasti monistuneet omaan mieleeni. Ja onhan vänrikki Vilho Koskela usein organisaatiokouluttajien malliesimerkki, kun osallistuvasta vertaisjohtamisesta halutaan luennoida.
 
Kun Gummeruksen syyskatalogia taannoin tavasin, huomasin tämän Röngän teoksen, joka herätti oitis mielenkiintoni. Siitä tehdyn  esittelytekstin luettuani, totesin, että Röngän henkilölainaukset toisesta teoksesta ei ole ainakaan minulle uniikkitapaus. Muistan joskus aiemmin lukeneeni P.D Jamesin dekkarin Syystanssiaiset, jossa tapahtumamiljöö ja henkilöt on lainattu Jane Austenin iki-ihanasta romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo. Tässä aatelisrouvan murhamysteerissä koin jotenkin outoa mustasukkaisuutta tai myötäloukkauksen tunnetta tätä Austenin teoksta kohtaan.
 
Tässä Röngän teoksessa oli alkuun vähän samanlainen loukkauksen tunne, kun ensimmäisiä lukuja tuli tavattua. Yritin etsiä niitä tuttuja piirteitä hahmoista, joiden habitus on Laineen elokuvan hietasissa, lehdoissa ja rahikaisissa. Uskottavuuden tavoittelemisessa oli totisesti isompiakin vaikeuksia. Oli vaikeaa kuvitella Lammiota jakkupukuun pukeutuneeksi ja  ranskalaisilla koroilla käytävää kapsuttavaksi  nuoreksi naiseksi tai Antero Rokkaa ja sotamies Sutta Röngän kirjan lesbopariksi á la Rocca ja Suzy. Vaikeaa oli, todella vaikeaa.
 
Mutta tuosta ahdistavaa ihottumaa aiheuttaneesta kutinasta päästyäni, pääsin paremmin mukaan seuraamaan Data-Varman päivittäistä toimintaa. Yritin tavata tarinaa niin, että henkilöinä olivatkin muut kuin Linnan nimeämät konekiväärikomppanian hahmot. Siis tuiki tavalliset reinot ja matit sekä liisat. Tällöin tarina alkoikin elää ja näyttäytyä ihan uusin kasvoin. Totesin taas uudelleen, että Rönkä on ihan kelpo sanataituri. Hänen tekstinsä on helppoa luettavaa ja  jutun juoni elää yhtä helppoa elämää, jossa ei tarvitse yrittää ymmärtää rivien välissä lymyävää olettamusta. Tuttuna tekstinvääntäjänä hän suoltaa sanaparsia uskottavasti tilanteista niin kuin ne ovat tai ne voisivat hyvinkin olla.

Tässä on Sinulle oiva välipala, rankasta aiheesta tosin, kesäisten dekkareittesi lomaan.